TURJANLINNAN TARINA Ilmari Kianto asettui vuonna 1912 asumaan Kiantajärven rannalle rakentamaansa Turjanlinnaan, joka tuhottiin sodassa vuonna 1939, rakennettiin uudelleen ja paloi jälleen v. 1949. Loppuelämänsä kesät |
Isällään, Suomussalmen kirkkoherra August Calamiuksella, oli Kiantajärven Niettussaaressa vuonna 1881 rakennettu pieni Niettula- niminen kalamaja, jota käytti kala- ja huvimajanaan. Tässä paikassa myös Ilmari Kianto vietti paljon aikaansa jo nuoruusvuosinaan. Noina aikoina hän jo kiintyi syvästi seutuun ja tutkaili veneretkillään Niettussaaren pohjoispuolella olevan salmen vastakkaista komeaa männikkörinnettä. Niettussaareen hän rakensi pikkuruisen uuden oman tupansa, jossa hän kasvavan perheensä kanssa kesäisin asui. Siinä majassa hän viimeisteli kansankuvauksensa Punainen viiva. Vastarannalta uuden kotinsa paikaksi valitsemansa alueen hankkiminen alkoi todenteolla heti 1910 luvun loppuvuosina. Sinne hän suuntasi matkan venheellään lukuisia kertoja soutelemalla ajatuksissaan hokema, ”Kruunun metsää! Ah, ettei ole omaa”… ”valkoinen hietikko lahden pohjukassa, jossa pajupensaiden sisässä porisi raitis korpipuro, koskematon korkea metsä, etelän rinne vihaisilta pohjan viimoilta suojassa”. Hän näki sielunsa silmin jo lapsensa hietikolla telmimässä, polskaroimassa vesirajassa… Tämä oli aluetta, minne hän palavasti kotinsa halusi. Pohdittavaa oli vielä paljon: missä talonpaikka, siinä oli hummeetin nystyröillä miettimistä. Monta oli vaihtoehtoa, kunnes sitten syntyi päätös; ei niemeen, eikä lahteen, vaan jonnekin keskivälille. Se oli tarkan pohdinnan tulos, katsellessaan oksatonta iänikuista katkennutta honkapuuta nuoren männikön keskessä. Honkapuun yläpää vaikutti ontolta ja sieltä näkyi tikan reikä. Hän halasi kelovanhusta ja kopsautti hellästi runkoon. Honka kumahti kuin telefoonipatsas. Ylhäältä kolosta kurkisti pöllö pesintä puuhistaan, huolestuneen urospöllön siipien sihistessä, jossain puiden takana… Oman pesän tarkka paikka oli vielä avoinna. Istahtaessaan etempänä olleelle suurelle kivelle kukahti käki takanaan, yltyi vain kukunta intohimoon asti korven kajahdellessa sen huuhunnasta. Silloin hiipi hän henkiään pidätellen puuta kohti, jossa käki kukkui ja päätti, jos saan kierretyksi puun kukunnan aikana, niin tähän teen tupani - ja oli tosissaan. Viimeistä askelta harpatessaan ennen kierroksen umpeutumista suhahti käki säikähtyneenä lentoon päästäen kukunnan vasta kaukana notkon jälkeen. Puun kiertäjä astahti askeleensa täyteen mittaan ja kukahti itse loput. Jospa se hyvinkin tuvan paikka on tässä, muistaen vanhan kansan onnen uskomuksen käen kukuntapuuhun… |
|
|
Mutta sitten…! Herrajumala, kuinka kauniita ovat maisemat, katsellessaan niitä korkeuksista, siitä samasta puusta, missä käki kukahteli. Edessään kullanvipajava järvenselkä, taustana lehmisavuissaan suitsuvat sinervät vaarat, toisaalla pitkänsoukka, korkea-äyräinen tumma lahti, kolmannella taholla kirkonkylän luotoiset veet ilman kirkkoa, mutta neljännellä ilmansuunnalla loppumaton korpimetsä, jonka takaa aurinko paistoi, siellä täällä helakoita hietikoita, salmen korvalla nukkuva niemi, sekin aamuauringon loisteessa… Tuskin oli vielä niemellä nimeä, niin kajoomaton seutu oli, mutta ajanpäästä puusta laskeuvuttuaan, viilsi puun tyveen ympäri runkoa kolminkertaisesti T T T. Liekkö jo aanaus tulevasta nimestä; Turjanlinna tähän tulee… Paikka oli varma. Alkoi lainmukaisen torpantekoluvan haku hallitukselta, siis Metsähallitukselta. Lupa-asiat pantiin tuolloin alkuun metsänhoitajan puheilla virkatalolla. |
 Valmistuneessa Turjanlinnassa vietettiin myös isoja juhlia. Kuva vuodelta 1922 |
Olivat kovin herroja ja koppavia, oikeen ruotsin kielisiä ja oman arvonsa tuntevia. Tituleerasivat itseään forstmestariksi. Herkästi meni asiat ristiin, pelattiin ihan forstmestarien mielihalujen vallassa. Olipa Kiantokin useampaan kertaan pyrkiytynyt forstmestarin puheille, mutta milloin mitäkin oli syynä, ettei vastaanotto onnistunut. Vihdoin ja viimein oli forstmestari paikalla ja suostui paikan tarkastaan. Merkit oli ilmassa, ettei kaikki mene kuten ajatus on ollut. Oli ollut forstmestarilla sanansaattajia ja ilma-aikaisten puhujia jo asiasta. Ne alkoivat painaa vaakakupissa. Taistelu oli valmis. Aikaa taas vierähti forstmestarin tarkastuksesta ja lupapapereiden menosta Metsähallituksen pääkonttoriin Helsinkiin. Kekrin aika jo koitti kun hakija useamman yrityksen jälkeen pääsi tiedustelemaan luvan kohtaloa forstmestarilta. Vastaus oli että se on Metsähallituksen asia. Seuraavan vuoden toukokuussa tuli sitten tieto että hakemus oli hylätty. Intressit olivat moninaiset Kiannon katsomaan syrjäiseen paikkaan: oliko tullut bulvaaneja ostamaan samaa paikkaa, oliko forstmestari antanut vääristeltyä tietoa paikan sopivuudesta torpan paikaksi? Oliko vallan käyttö oikein ja rehellistä? Forstmestarien elämäntavat, mistä ne olivat kotoisin? Silloin 100 vuotta sitten pääasiassa ruotsinkielinen virkavalta suhtautui kovin halveksien suomenkieliseen perukan korpikansaan. Vasso kuu, se oli herroille hienompaa. Vaikka päätös otti Kiannon sieluun ja ytimiin, niin periksi ei antanut. Paikan hän oli katsonut ja perhe tarvitsi torpan, ei ollut vaihtoehtoa. Täytti asiakirjat uudestaan, sai lisälausuntoja ja paperit takaisin Helsingin metsäherroille. Syntyi uusi taistelu, herrat suuttuivat oikein kunnolla moisesta tempusta - tuohan oli ennenkuulumatonta! Ja herrat toimivat taas sen mukaan. Kruununmetsäalueella eläneen kansan katkeruus virkavaltaa ja sen harjoittamaa metsänhoitoa kohtaan senkun vain kasvoi. Eipä päässyt Kianto helpolla tästäkään, hän kirjoitti alussa mainitun kirjan ”Metsäherran herjaaja”. Siinä hän otti kantaa väkevästi ja kuvasi osuvasti etelästä tulleiden ruotsinkielisten ”forstmestarien” elämäntapoja ja –arvoja köyhän korpikansan keskuudessa. Syntyipä siitä kirjasta sen verran kohua ettei uskaltanut Metsähallitus enempää Kiantoa kurittaa - lupa heltisi viimein, vuosien kuluttua. Tuskinpa metsäherrain hallitus sitä teoksen ansioksi lukee, mutta korpikansa luki näyttämällä voimansa… Seitsemän hehtaarin palstalle korpikirjailijamme Ilmari Kianto alkoi sitten 1911 rakennuttaa suunnittelemaansa taloa Kajaanin maaseurakunnasta kotoisin olevan kirvesmies Juho Väisäsen johdolla ja hänen apunaan olivat Suomussalmelaiset Kurimon veljekset. Esikuvina Kiannolla olivat taiteilijaystäviensä huvilat, mm. Sibeliuksen Ainola, Gallen-Kallelan Kalela ja Järnefeltin Suviranta. Kokonaisuutena tila kasvoi 12 hehtaarin kokoiseksi ennen talvisotaa, kun lunastettiin omaksi Niettussaari. Rakennuksesta tuli juhlava hirsirakennus kooltaan 9 x 20 metriä, korkeuttakin loppuun kymmenen metriä. Alakerrassa oli iso pirtti, sali, erkkerisalonki sekä poikien nurkkakamari. Yläkerrassa oli Kiannon työ- ja makuuhuone. Sieltä pääsi yläkerran parvekkeelle, josta oli näkymä kolmeen ilmansuuntaan yli Kiantajärven. Työhuone, eteishalli sekä portaikko yläkertaan olivat täynnä erilaisia, ihmeellisiä esineitä, tauluja, valokuvia jne. Pirtin tukipylvääseen hän oli kaivertanut erilaisia vieras- ja suomenkielisiä mietelmiä. Hänen kirjastonsa, joka käsitti useita tuhansia kirjoja, oli työhuoneessa. Kianto rakasti voimakkaita värejä ja niitä hän käytti niin sisällä kuin ulkonakin; punaista, keltaista, vihreää, sinistä. |
|
| Pihapiiriin valmistui myös savusauna 1913, joka seisoo nykyiselläänkin samalla komealla paikalla aivan järven rannassa päärakennuksen eteläpuolella. Tässä saunassa ovat saunoneet monet Ilmari Kiannon ystävät mm. Hallan Ukko. Alueella sijaitsi myös jäkäläriihi. Pohjoispuolella rakennusta sijaitsi navetta ja makasiini sekä itäpuolella puuliiteri pyöreine ikkunoineen järvelle päin. Varsinaista tietähän Turjanlinnaan ei mennyt. Kulku tapahtui milloin kävellen, milloin veneellä, talvella hiihtäen ja porolla. Kianto maalasi myös ulos erilaisia opaste- ja varoitustauluja pihapiiriin ja talolle Hulkonniemestä tulevan, pari kilometriä pitkän metsäpolun varteen. Korpilinna, joksi rakennusta aluksi kutsuttiin, valmistui vuonna 1912. ”Päivämäärää en osaa tietää, mutta kesällä 1912 sen arvelen olleen, tai syyskesällä, ihan käytännön syistä. Alkukesästä on taloa ollut hyvä viimeistellä ja kalustaa. |
 Heinäntekoa Turjanlinnassa 1928. |
Onhan toki mahdollista että raskaampia huonekaluja olisi tuotu hevosella kevättalvella etukäteen, mutta siihen aikaan miehet olivat rautaa, isäkin vahva kuin karhu (vielä vanhoillakin päivillä), joten huonekalut taisivat kulkea mihin vuodenaikaan tahansa. Ja osa huonekaluista tehtiin varmaan paikan päällä, kaappeja, penkkejä ym. - Voihan olla että muuttivat vasta jouluksi?” Näin tuumaili Raija-Liisa Kianto, korpikirjailija Ilmari Iki Kiannon kovasti rakastama tytär. |
|
 Taiteilijakoti Turjanlinna järveltä päin kuvattuna. Taustalla navettarakennus, rannassa savusauna. |
|
